Joskus takavuosina… ehkä neljä- viisi vuotta sitten havahduin huomaamaan, että en ollut pitkän autourheilu-urani aikana koskaan osallistunut Historic- kilpailuihin.

Asiaahan oli saatava korjaus, joten ei muuta kuin tutkimaan automarkkinoita. Olin myöhässä  kuten tavallista näiden asioiden kanssa. Historic rallikauden avauskilpailuun ei ollut aikaa kuin kuukausi.

Kuinka ollakaan , Lapualla oli myytävänä G-ikäkauden Ford Cortina GT. Myyjänä tunnettu ralliharrastaja ( kutsutaan nyt tässä yhteydessä vaikkapa vain nimikirjaimilla) ,TB. Hän kehui autoa kovasti.  Passitettu ja katsastettu peli , kone ja vaihdelaatikko juuri laitettu , sääntöjenmukainen ja valmis viivalle…

 

Ei muuta kuin traileri auton perään ja pohjanmaalle. Treffipaikalla TB odotteli ja siirryimme tallille autoa katsomaan.

Auto oli siisti. Se kävi moitteettomasti , kesärenkaat alla, joten koeajoon ei ollut mahdollisuutta. Niinpä kaupat lyötiin lukkoon , rahat käteen , auto kyytiin ja suunta kohti etelää.

 

Autossa oli vanha Historic-passi, joka oli uusittava ennen kilpailuja, joten soitto Rafulle ja sopimuksen mukaan Autoracingin talliin. Ali Haimakainen ja Rafu tutkivat autoa. Yllätysyllätys… edessä liian isot jarrut ja takana liian pienet, kojetaulusta puuttui luokituksen mukaisia osia jne.

Alilta sain pitkän listan puhelinnumeroita , joista voisin alkaa osia metsästämään. Aika alkoi loppua ja muutenkin ahdistamaan. Kuinka ollakaan, löysin intohimoisen Historic Ford-harrastajan, Pepsi Erkkilän, jolta sain pitkien ostoneuvottelujen jälkeen hankittua takajarrut sekä kojelaudan osat. Etujarrut löytyivät varaosaliikkeestä (takuukorjatut), joten osamurheet oli ratkottu.

Auto nosturille jarruosien vaihtoon…Samalla huomasimme, että alustassa oli melkoisesti paikattavaa. Kovasti ihmetytti huomioiden sen, että auto oli katsastettu vajaa kuukausi sitten.

Mekaanikko-Mikko hitsaili auton alustaa meidän muiden laittaessa jarruja, lisävaloja ja kierroslukumittaria. Kojelaudan alla ryömiessämme huomasimme, että auto on lähes poikki A-pilarin etupuolelta! No… Mikko hitsasi sieltäkin, näppärä ammattimies kun on… Lisäksi huomasimme, että auton takimmainen ”tulipelti” oli valmistettu hopeanväriseksi maalatusta vanerista, joten vaihdoimme senkin alumiinipeltiin.

 

Kaikki tämä pikkutouhu sai aikaan sen, että autolla ei ehditty ennen Orimattila-Rallia ajaa kuin valojensäätöä varten pikkulenkki.

 

Ja ei muuta kuin kisapaikalle.  Ilmoittautumaan ja katsastamaan. Katsastus meni muuten hyvin, paitsi turvakaareen nähden istuimet olivat liian takana tai istuimiin nähden turvakaari liian edessä. Lisäksi auton ulkopuolisen sammutuskatkaisijan vaijeri oli ryytynyt jumiin.... Asia tultaisiin tarkastamaan välikatsastuksessa.

Mekaanikko-Mikko rassasi ruostunutta sammutusvaijeria lähtöömme saakka... saaden sen lopulta toimimaan (tietysti , Mikko on kova jätkä johon luotamme kuin vuoreen).

 

Lähtöpaikalla olin suurta itsevarmuutta täynnä, niinpä kilpailun kuuluttajalle kerroin, että luokkavoitosta lähdetään ajamaan. Kaartaessamme paikalta reitille kartturini, ”Iceman” -Kinos kommentoi sanomisiani ” aika paljon lupasit”-sanoilla…ja pitkällä hiljaisuudella.

 

EK 1… Täysin tyynenä lähtöpaikalla. ”Iceman” muistuttaa tuhannen kerran, että minun on pysyttävä spooreissa, enkä saa lähteä hakemaan rata-automaisia ajolinjoja missään tilanteessa. Lähdön tapahduttua elämä maistuu , Cortina laulaa ja kaikki murheet unohtuvat… pitkän nelosella ajettavan suoran päässä ysikymppi lähestyy, tarkasti spooreissa ajaen , kartturiani kuunnellen tulen jarrutukseen…jarrutan , vaihdan pienemmälle… ja kuuntelen kun laatikko sorvaa ja räsähtelee…ei kolmosvaihdetta, vauhti pois ja rusautan kakkosen sisään, vaihtovirhe,.....sattuuhan sitä, ylöspäin vaihtaessa kolmonenkin taas löytyy , nelonen… loiva oikea lähestyy. Unohdan kaikki ohjeet ja haen ratakettumaisesti ajolinjaa ulkokurvista, jarrutan, vaihdan kolmoselle ja käännän sisään… kuinka ollakaan kolmosta ei löydy. En saa vetoa päälle ja auto kiertyy nokka edellä sisäkurvin penkkaan , siitä kuljettajan puoli edellä ojaan. Vastapenkka estää autoa kaatumasta pudottaen sen takaisin pyörilleen ojaan.

Moottori sammuneena kuuntelen kartanlukijan kärsivällistä muistutusta ajolinjoista ja viittoilen kurvin pientä katsojajoukkoa nostamaan meidät tielle.

Auto saadaan tielle, perä edellä pienelle tienpistolle. Moottori käy, mutta nyt ei löydy enää ykkösvaihdettakaan , ei vaikka kartturikin yrittää sitä päälle runnoa…kakkosvaihde toimii hienosti.

Kärsivällisesti rullailemme muita autoja väistellen pätkän maaliin. Soitamme huoltoautoon, jossa on Mikko ja tyttäreni Iia. Heillä ei ole hajuakaan missä he ovat. Mikko on huomattavasti parempi mekaanikko kuin kartanlukija.

Kovasti kilpailuhenkisenä parivaljakkona päätämme jatkaa kilpailua. Onhan meillä vielä  kakkos- ja nelosvaihteet toimivia.

 

EK 2 lähtö sujuu jo rauhallisemmin. Kakkosella lähtiessä ei Cortina oikein jaksa kerätä kierroksia, vaikka kuinka kytkimellä auttaa… kolmonenkin menee satunnaisesti päälle ylöspäin vaihtaessa , alaspäin vaihtaessa ei kertaakaan. Kuitenkin meno alkaa maistua ja taas saavumme nelosvaihteella loivaan oikeaan , pyörät pöperöllä , ei vetoa , nokka edellä sisäpenkkaan. Täysin ensimmäisen EK:n toisinto, sillä erotuksella, että nyt kylki edellä ojaan mennessä sisäpenkka heittää meidät katolleen ojaan.

Istumme autossa päät alaspäin. Kartanlukijan syvän huokauksen jälkeisessä hiljaisuudessa katselemme ylösalaisin roikkuen kun yleisö tulee meitä pyörilleen nostamaan. Ihmettelemme, miten autossa voi olla niin paljon lunta, vaikka kaikki lasit ovat ehjiä ja kiinni.

Yleisö nostaa meidät pyörilleen. Ehjän kyljen kautta tietysti. Pyörät harittavat, moottorin öljyt ja akkuhapot ovat valuneet konehuoneeseen ja ojaan…

Lopulta selviää se lumimysteeri.... Autossa on ollut omatekemä kattoluukku, joka oli paikattu näppärästi pellillä. Se oli sisältäpäin liimattu kiinni äänieristematolla. Ulkopinnalta vain pakkelilla ja maalilla. Kattoluukku antoi kaadossa periksi ja autoon saatiin lunta aivan riittävästi.

Koska ilta oli jo pitkällä ja pois teki mieli, kartturini huusi pimeyteen ”iceman”-tyyliinsä – ”onko kellään moottoriöljyä mukana?” Vastauksena vain mutinaa kurvin suunnalta. Aikamme paleltuamme ja kartturin tupakoiden loputtua, hän huusi uudestaan ” eikö nyt perk…. täältä löydy öljyä???” Vastaus pimeydestä kuului ” juujuu kaveri lähti hakemaan”. Ja kuinka ollakaan, metsästä ilmestyi mies Penzoil-öljykanisteri kädessään. Teimme öljystä kaupat ja ei muuta kuin matka jatkui. Valot näyttivät taivaisiin , etupyörät kumpaakin ojaan, mutta moottori pauhasi hienosti karauttaessamme pätkän loppuun. Valitettavasti vain AT-minuutit olivat ylittyneet.

Tehtäväksemme jäi vain soittaa huollolle, että olemme keskeyttäneet. Ongelma oli nyt se, että sen enempää me, kuin huolto itsekkään eivät tienneet missä olivat, Joten ajoimme vielä traileriparkkiin odottamaan huoltoa.

 

Tarinan opetus: Älä lähde pätkälle ilman varaöljykannua. Tuollakin kertaa tuli aivan turha keskeytys!

 

Tarina jatkuu vielä, mutta tällä erää riittää. Kiitos mielenkiinnosta!